Nooa

Se oli talvinen maaliskuun lopun perjantai vuonna 2015. Kävimme aamulla verikokeissa tarkistuttamassa, oliko Nooan alhainen hemoglobiini noussut rautakuurin ansiosta, ja juhlistimme verikokeen otosta hengissä selviämistä valotikkarilla. Nooa meni kouluun ja äiti töihin. Viikonloppuna olisi lätkäturnaus, seuraavana viikonloppuna pääsiäinen lasketellen ja sitten seuraavana lätkäturnaukseen yhdistetty kylpyläreissu.

Muutaman tunnin kuluttua soi puhelin. Koululääkärin äänestä kuuli, että nyt on hätä; "on lähdettävä heti, ja sanon että Lastenklinikalle, sillä sinne ne teidät kuitenkin laittaa." Aha. Jotain kamalaa. Paniikki.

Isä lähti hakemaan poikaa koulusta; likaisena päästä varpaisiin, sillä mitäpä muutakaan poika oli tehnyt kuin pelannut jalkapalloa. Aina vain, jalkapalloa tai jääkiekkoa. Kerran oli lätkätreeneissä valittanut, että sattuu jalkoihin. Kalpeakin oli vähän, mutta sitä selitti tammikuussa sairastettu tulirokko, jonka yhteydessä oli ollut jos jotakin oiretta. Muuten kunnossa, niin sanoivat lääkärit.

Ja yhtäkkiä olemme Lastenklinikalla, pojalle tarjotaan sänkyä ilmoittautuessa ja meidät ohjataan suoraan omaan erilliseen huoneeseen. Hoitajia ja lääkäreitä on vaikka muille jakaa, ja kukaan ei sano sanaakaan – kaikki vain tutkivat ja ohjaavat tutkimuksesta toiseen. Katsovat meitä oudosti, yrittävät keventää jutuillaan. Olemme ihan pihalla mitä on tapahtumassa. Pelottaa.

Ja sitten, aivan yhtäkkiä aukeaa ovi: "Terve, olen Lastenklinikan lasten syöpäosaston ylilääkäri." Se tunne, kun se kaikki vyöryy yli, yhdestä tittelistä. Nooalla on hauskaa, lääkärit viihdyttävät ja kohta on jo kanyylit kummassakin kädessä. "Leukemia, lähes sataprosenttisesti." Ei, ei meidän Nooalla.

Tuosta maaliskuun lopusta on nyt reilu kahdeksan kuukautta, iäisyys. Taudiksi vahvistui heti akuutti lymfoblastinen leukemia, ALL, ja siitä yleisin B-tyyppi keskiriskin hoidoilla. Mutta nyt, viimein kahdeksan kuukauden jälkeen, olemme saaneet tiedon, että Nooan luuydin on puhdas, syöpäsolut ovat poissa. Mahtavaa, se on poissa. Ei enää koskaan, näin on päätetty.

Mutta mikä taistelija meillä onkaan. Luonnollisesti hoidot veivät miehen huonoon kuntoon, kesällä kaatuili jatkuvasti ja ylös ei päässyt omin avuin. Silti, jalkapalloa piti pelata. Frisbeegolfia heittää, vaikka vain muutama väylä. Pahimmillaan hyvä kun pystyssä pysyi, nojasi nurmikolla lätkämaaliin ja potki jalkapalloa maaliin, uudelleen, ja uudelleen. Onneksi, voi nyt sanoa.

Ja ne keskustelut. Niin syvällisiä. Kaikkea maan ja taivaan väliltä. Ei osaa vastata – hämmästyttää pohdinnoillaan. Kärsii, näkee tuskan naamalla itkun seasta – pelkää, on vihainen. Tajuaa mistä kaikesta jää paitsi – yrittää ymmärtää, etsii syyllistä, hakee vastauksia. Ihania keskusteluja, mutta ei sellaisia pitäisi keskustella vajaa kahdeksanvuotiaan poikansa kanssa – pojan pitäisi vain leikkiä ja olla kavereiden kanssa.

Hassua katsoa taaksepäin. Sitä on eletty niin eristäytyneesti vain kotona ja hetki kerrallaan – ei ole voinut, eikä ole uskaltanut suunnitella mitään. On pelottanut ja samalla on nautittu pienistä hetkistä. Ei ole jaksanut, eikä ole pystynyt tekemään mitään. Sitä vain haluaa suojella lasta kaikelta. 

Ja nyt yhtäkkiä elämä näyttää valoisalta. Nooa on jo takaisin koulussa, harjoitteli ensin kuukauden, ja nyt jo ollut kokopäiväisesti kuukauden – meidän reipas tokaluokkalainen. Niin nopeasti, toisaalta.

Elämä on "normaalia"; niin normaalia kuin se katetrin, viikoittaisten verikokeiden, päivittäisten sytostaattien ja muiden lääkkeiden sekä säännöllisten sairaalajaksojen kanssa voi olla. Toki rajoitteita on, mutta ne on jo lähes unohtanut – koulussa voi käydä mutta juuri muualla ei, ja yksin saa olla vain pari tuntia johtuen katetrista. Poikkeuksena on jäähalli, jossa käymme katsomassa pikkuveljen sekä oman lätkäjoukkueen treenejä ja pelejä.

Päivä kerrallaan, niin se vain menee. Nyt kuitenkin jo uskallamme ajatella ensi kevättä ja hoidon myöhäistä tehostevaihetta. Tukka lähtee taas, mutta se kasvaa. Rankat viikot edessä, mutta niistä kun selvitään, saadaan katetri pois. Elämä muuttuu, taas; tuntuu ajatuksena oudolta, että elämä ehkä normalisoituu ensi kesänä. Sen jälkeen "vain reilu vuosi" sytostaatteja tablettina.

Ihan liian normaalia.